Ajatus joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Ajankohtainen ilmiö elämässäni, sekä asia mitä en ymmärrä. Kuka haluaisi satuttaa itselleen rakasta, tärkeää ihmistä? En minä ainakaan. Enkä haluaisi rakkaiteni satuttavan minuakaan. Silti havahdun tähän ikävään tosiasiaan vähän väliä, joko teen tätä itse tai joku satuttaa minua - tahtomattaan. Monesti itsekkyys ja toisen tunteiden loukkaaminen kulkevat käsi kädessä. Toinen haluaa toista, toinen toista. Aina ei voi haluta samaa asiaa, eikä olla samaa mieltä. Se vain on elämää ja hyväksyttävä tosiasia jos aikoo välillä nauttiakin elossa olemisesta.
Satuttamista löytyy monenlaista, joskus jotkut pikkuasiat harmittavat mitä toinen tekee tai jättää tekemättä, toisiaan ne asiat ovat astetta isompia ja satuttavat myöskin enemmän. Meitä on moneen ja toisille jotkut asiat eivät ole juttu eikä mikään, toiset sitten taas tuntuvat olevan loukkaantumassa joka toinen hetki. Tällaiset konfliktit syntymät hieman eri asioista eri ihmissuhteissa. Omien vanhempien kanssa ovat omat ongelmansa, puolison kanssa omat sekä ystävyyssuhteissa omansa.
Aikuisiällä läheisin ihmissuhde yleensä on puolison kanssa. Ihmisen kanssa joka on sitoutunut juuri sinuun, lupautunut pysymään rinnallasi, olemaan kumppanisi. Ei aina olemaan kuitenkaan samaa mieltä, mutta kunnioittamaan sinunkin mielipidettäsi ja unohtamatta omiaan. Tekemään kompromisseja kun välillä ollaan asioista eri mieltä, puhaltamaan yhteen hiileen kun tulee vaikeaa. Tekemään töitä suhteenne eteen ja jakamaan vastuuta. Ei jätetä toista yksin. Tai näin sen pitäisi olla.
Minulla ei ole elämänkokemusta kuin 23 vuoden edestä, joten en osaa sanoa miten asiat olivat ennen. Olivatko ne huonommin taikka paremmin, tiedän vain että parisuhteet eivät ole tänä päivänä kestäviä. Tuntuu että itsenäisyys, itsekkyys, oma hyvä olo ja tarpeet ovat tänään kaikkein tärkeintä, niiden kuunteluun ja toteuttamiseen patistetaan joka tuutista. Oma hyvinvointi on tottakai tärkeää ja sen eteen pitää tehdä töitä sekä uhrauksia. Mutta kyllä minua ainakin kylmää ajatus että se olisi se kaikkein tärkein. Ei meitä ole luotu elämään yksin, vaan yhteisössä. Emme me yksinkertaisesti pärjää yksin, olemme riippuvaisia toisistamme, halusimme sitä tai emme. Olisihan se toki unelma että ei olisi riippuvainen yhtään mistään, vapauttava ajatus kerrassaan. Mutta onko se oikeasti mahdollista? Voisi kuvitella että jokainen meistä kaipaa toisen ihmisen seuraa, jonka kanssa jakaa ajatuksia, kokemuksia, kosketusta. Yleensäkin elämää.
Voi vain pohtia miksi ihmissuhteet ovat niin vaikeita. Miksi me ihastumme, rakastumme, vihastumme, loukkaannumme, satutamme, eroamme. Yhä uudestaan ja uudestaan. Välillä tuntuu että nykyiset parisuhteet ovat kertakäyttöastioita. Otamme uuden puhtaan, syömme sillä, sotkemme sen ja heitämme roskiin. Otamme uuden ja sama toistuu elämän hamaan saakka. Miksi parisuhde ei ole lautanen joka on tehty jostain kestävästä. Jostain minkä saa taas puhtaaksi kun tekee vähän työtä sen eteen, käyttää aikaansa ja siivoaa sotkunsa. Lautanen jonka pahasti särkyessään saisi korjattua, palaset liimattua takaisin toisiinsa. Lautanen jossa näkyy eletty elämä, lautanen jonka ei tarvitse olla täydellinen. Mutta sellainen josta pitäisimme huolta, jonka haluaisimme kestävän, jonka haluaisimme jakaa jonkun kanssa.
